Vuosituhannen vaihteessa Herttoniemenrantaan nousseet kerrostalot päättyvät meren äärelle – tänne Cover Storyn sisältövastaava Ilona ja avopuoliso Anssi kutsuivat meidät kylään. Valoisassa asunnossa luonnontäyteinen merimaisema muokkaa kodin värimaailmaa, joka on syntynyt yrityksen ja erehdyksen kautta.
Muistan edelleen, miten kirkkaana ikkunoista kimmeltävä meri sokaisi, kun astuimme asuntonäytössä tulevan kotimme eteiseen. Harvoin Helsingin vuokra-asunnossa ensimmäinen näkymä on suoraan merelle.
Meri onkin iso osa kotimme tunnelmaa. Alati vaihtuva merimaisema on rauhoittava ja loputtoman kiinnostava. Seuraamme sohvalta pikkujollia, kajakkeja ja kaukana seilaavia risteilyaluksia. Nyt jännitämme pilkkijöitä. Vuodenajan mukaan muuttuva merimaisema on tuonut luonnon osaksi arkea, eloa kodin sisälle. Sumuisena päivänä veden päällä leijaileva usva luo erilaisen tunnelman kuin kirkkaan kesäpäivän aurinko. Voitte myös kuvitella, miltä maisema näyttää nyt – pimeältä. En silti keksi rauhoittavampaa paikkaa kuin viikonloppuaamu omassa sängyssä, jossa maatessa näkee kaukana siintävän Suomenlinnan.
Maalasimme olohuoneen muuttaessamme paperinvalkoiseksi. Ajattelimme, että valkoinen on helppo pari keittiön Agathalle ja makuuhuoneen Mayalle. Meiltä meni vuosi ymmärtää, että olohuoneen valkoiset seinät olivat, no, liian valkoiset avarassa ja valoisassa kodissamme. Tila tuntui jollain tavalla kolkolta, esineet irrallisilta. Yhtenä viikonloppuna päätimme maalata huoneen Sylvialla. Myönnettäköön, että työpaikallani saattaa olla vaikutus maalaustarmoomme. Ero paperinvalkoiseen on huima – tunnelma on nyt eheä, lämmin, syleilevä. Meri heijastaa seinille laskevan iltapäiväauringon säteet mielettömän kauniisti.
Lapsuudenystäväni isoäiti sanoi minulle kauan sitten, että kauneutta pitää vaalia. Olin ala-asteikäinen, mutta muistan pysähtyneeni ajatuksen ääreen. Pidän siitä edelleen. Ainakin minusta se näkyy myös meidän kodissamme. Nyt se näyttää tältä, muutaman vuoden päästä ehkä toisenlaiselta. Uskon silti kuljettavani samat Artekit, isoäidin helmet, ruukut ja rakastamani lehtipinot mukanani vanhainkotiin saakka. Tunneside syntyy tuttuudesta.
Minusta tuntuu kivalta, että olemme nähneet kotimme eteen vaivaa. Miettineet, kokeilleet, odottaneet. Olemme sietäneet keskeneräisyyttä. Nyt tuntuu erityisen hyvältä – tutulta ja omalta. Siltä, ettei kokonaisuus ole liian tehty, eikä liian sattumanvarainen. Kuitenkin ajatus, että koti on valmis, on meille täysin vieras. Koti elää muun elämän mukana, kasvaa ja kehittyy elämän tahtiin. Joskus se tarkoittaa kirjahyllyjen paikan vaihtamista, joskus seinän sävyn muuttamista. Tosin meidän maalauskiintiömme on muutaman vuoden osalta täynnä.
Olemme kokeilleet väreillä leikittelyä. Sitä herkullisten ja trendikkäiden värien maailmaa, jossa hauskat muodot ja kirkkaat värit muodostavat iloisen kokonaisuuden. Viime syksynä maalasimme eteisen katon turkoosiksi, keittiön saareke oli jouluna vaaleanpunainen. Kutkuttava ajatus ei kuitenkaan tuntunut omalta. Saarekkeen maalasin eräänä sunnuntai-iltana takaisin valkoiseksi, katto sai pehmeän beigen päälleen.
Oman tyylin palasten löytäminen tuo rauhaa ja tekee kodista arkea kestävän turvasataman. Siellä viihtyy, kun ympärillä olevat asiat tuntuvat omilta. Me emme olleetkaan rennosti värikkyydessä eläjiä, mutta nyt ainakin tiedämme sen. Aina välillä katson kaiholla kuvia vaaleanpunaisista pörrömatoista ja mietin, josko meidänkin seinät vielä joskus ovat kirkkaankeltaiset. Silti kotioven avatessa meri heijastaa auringonsäteet pellavaisille seinille, ja huokaisen helpotuksesta. Tämä tuntuu juuri nyt rauhalta.
